Kun eläinlääkäri emännälLekin vitamiineja tarjosi

Äkkiheräämisin kehon huonoon olotilaan

Elin melkoisen stressaavaa elämänvaihetta. Paino oli pudonnut kuusi kiloa. Savolainen serkkuni totesi minulle:

Kuihttuu kuin pyy mualiman lopun eellä.

Kuuntelin ravintoluentoa. Suomeksi sanottuna: Tunsin itseni typeräksi. Mieleeni palautui keskustelu, jonka kävin vuosia aiemmin kunnaneläinlääkärin kanssa.

Olin väsynyt perheenäiti, karjatilan emäntä. – Istuin nuorimmainen sylissäni kunnaneläinlääkärin toimistossa. Olin hakemassa kipeälle lehmälle lääkettä.

Eläinlääkäri käänsi puheen omaan terveydentilaani. Tarjosi emännälle vitamiineja.

Just joo. En minä mittään pillereitä tarvihe.

Ajattelin varsin itseriittoisesti. Puin kyllä ihan diplomaattisesti sanoihin:

Minulle riittää, mitä lautaseltani suan.

Niinpä niin… Hain lehmälleni vitamiineja ja itse jääräpäisesti pysyin ilman!

Se, miten vastoin logiikkaa väitteeni oli, selvisi vasta ravitsemusluennolla istuessan. Luennoitsija osasi vetää oikeasta narusta: Tajusin, että syömme tasan sitä, mitä pussista (lannoitetta) peltoon pistämme. Typpi  ja fosfori ovat entisen rajoittavia kasvutekijöitä; hivenaineet saavat olla aika lailla päin prinkkalaa, jotta niiden puutos vaikuttaa kasvuun.

Taivuin ottamaan purkista lisää ruokalautaseni lisäksi.

Oloni kohentui. Keho oli timmimpi kuin kuunaan. Rasvaprosentti asettui hyvään malliin.

Siitä lähtien olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota siihen, mitä lautasellani on – täydentänyt ravintoa lisäravinteilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s