Totuutta tuomiossa vai rakkaudessa?

Istuimme iltaa mieheni lapsuuden kaverin kanssa. Illan edetessä käsissäni tarina siitä, miten me ihmiset osaamme uskon kanssa saada aikaan sotkua ja suoranaista tuhoa. Tämä kaveri oli eronnut kirkosta päädyttyään johtopäätöksen, että tämmöistä uskoa hän ei halua.

Mistä olikaan tuo usko tehty?

  • Vilpittömistä ihmisistä, jotka halusivat läheistensä parasta.
  • Tuhon ja tuomion julistuksesta, joka kohtaisi niitä, jotka eivät suostuisi kääntymään.
  • Osin suoranaisesta (joukko)hysteriasta, joka ajoittain sai vallan.

Ja kaikki sai alkunsa tuon ajan voimakkaasta karismaattisesta johtohahmosta, jonka pauloissa osa Suomen herätyskristillisistä piireistä oli noilla main.

Mieheni kaveri tuli liki 30 vuodeksi tehokkaasti rokotetuksi kaikkea hengellisyyteen viittaavaa vastaan. Voi miten onnistunut käännytysyritys. Lapsena tälle mieheni lapsuudenystävälle oli jäänyt mieleen maailmanlopun, tuhon – tai ainakin Venäjän hyökkäyksen tai ydinsodan odotus – outo hysteria, joka oli näiden hysteeristen ihmisten mielestä armolahjojen ilmentymää – sekä kylmäkiskoinen suhtautuminen ihmisalun elämän etsintää kohtaan.

Painoin kasvoni käsiini ja parkaisin: Voi ei!!!

Kysymykseni on: Mitä me nk. uskovina teemmekään taitamattomuudellamme ympärillämme?! Luulemme vetävämme ihmisiä Jeesuksen puoleen – ja kun he torjuvat meidät ja sanomamme, sanomme, että he ovat tiensä valinneet (pahimmillaan toivotamme hyvää matkaa kadotukseen). Emmekä yhtään tajua, että he eivät ole torjuneet Jeesusta, vaan meidän typeryytemme.

Toinen kohtaamini ilmiö on ollut se, että olemme (teko)pyhyydessämme niin erkaantuneet ihmisistä, että haluamme heti valmiin, täysin pyhän, meidän kaltaisemme (Vai onko meillä liian innokas ja positiivinen kuva jopa itsestämme?) nk. uskovan silmänräpäyksessä, kun uusi, asioista perillä olematon henkilö on käsissämme? Onko meiltä unohtunut se, kuinka itse etsimme ja hapuilimme, välillä kapinoimmekin, uskoa ja kaikkeen siihen liittyvää vastaan?

Harjoitammeko hengellistä väkivaltaa tällaiseen ihmiseen – ja tulemmeko rokottaneeksi hänet kristinuskoa vastaan melkoisen pitkäksi (toivottavasti ei pysyvästi!) aikaa?

Onko meillä harmainta havaintoa siitä, että meilläkin (!) on mennyt aikansa asioita omaksuessamme? Miten ihmeessä vaadimme toisilta täydellisyyttä?

Tarinani taustaa – tuota voimakasta karismaattista ”profeettaa” – vasten ajatellen: Olemmeko varmoja, että perustamme on sellainen, että voimme toisiakin sellaiselle kutsua?

Sanoin tälle mieheni lapsuuden kaverille, että hänen kohtaamansa ihmiset ovat olleet vilpittömiä: heillä on ollut hätä läheisten puolesta. Entä, jos maailmanloppu olisikin tullut, miten läheisten olisi käynyt?

Tuhon pelko, kadotuksen pelko. Toki: Todellisia asioita molemmat.

Silti käytetyt keinot eivät aina ole viisaimpia – kuten tässä kertomuksessani mainitsemani. Ihminen voi pelottelun edessä kääntää selkänsä myös hyvälle. – Ja – niinkuin kertomuksessani – hyvää tarkoittavat ihmiset ympärillä jatkavat (raamatun)lauseiden lataamista siihen vedoten, että
”uskoontulemattomat” ovat kieltäytyneet tulemasta uskoon!

Syksyllä valvomisen sunnuntain saarnaa valmistellessani tajusin, että – hyvänen aika sentään – Jeesuksen takaisintulo on turvallinen asia, kuin ystävä tulisi ystävälleen kylään! Mietipä tätä!!!

Kun elämämme ja asioidemme kanssa turvaudumme Jeesukseen, tulemme Hänen ystävikseen – ja Hän on ystävä ystävilleen! Näin ollen meidän pitäisi tuomion, turmion, tuhon sijasta kutsua ihmisiä Jeesuksen ystävyyteen!

Niin, suurin syy tässä mieheni kaveri tragediassa on se, että nämä hyvää tarkoittavat ihmiset olivat yhden aikansa ”profeetan” pauloissa. Nuo profetiat tihkuivat tuomiota ja tuhoa. Jos et tee NYT parannusta, käy sinulle ja koko kansalle huonosti.

Totta, totta toki tuokin. Pahan, kääntymättömyyden, synnin kanssa ei ole leikkiminen.

Samaan aikaan on muistettava, että Jumalan hyvyys kutsuu ihmisiä parannukseen ja armo kasvattaa heitä pelastukseen!

Pelko on lampaisiin aika huono lääke. Pelottelemalla ne saa vain pakenemaan. Luottamus on ainoa keino lampaisiin, keino, joka saa lauman pysymään koossa vaikeinakin aikoina. Turvalliseen paimeneen lammas – se uusikin laumassa – tukeutuu.

Yksinkertaisesti: meidän on muutettava taktiikkaa – ei totuutta tuomiossa, vaan totuutta rakkaudessa!

Alun perin julkaistu 4.1.14

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s